I am just too confused
Mun mielessä pyörii tällä hetkellä monet ajatukset.
Onko näin parempi?
Tuleeko tästä enää mitään?
Antaisinko vaan kaiken kaatua?
Yrittäisinkö päästä jo yli?
Ehdottaisinko itse loppua?
En. En halua loppua. Vai haluanko?
Taidan kärsiä joka tapauksessa?
Entäs se yks? Pitäiskö vaa kattoa vai torjua heti?
Mitä jos se ei meinaakkaan mitään?
Miks sun piti tehä näin?
Miks sun piti tehä se tavalla jonka tiesit satuttavan mua kaikista eniten?
Haluutsä mulle tuskaa? Saatko sä siitä voimaa?
Valehtelitko sä mulle aijjemmin?
Vai muuttuko sun mieles?
Onko tää mulle painajaista vai helpotus?
Liian paljon kysymyksiä ilman vastauksia.
Feelings?
Oon surullinen sitten taas tosi iloinen.
Iloisempi ku oon ollu pitkään aikaan !
Sitten tulee taas paniikki, ahdistus, pelko, ikävä...
Mutta en vain pysty itkemään. En alunperinkään.
Tää paha olo joka piilee tän kaiken vihan takana tuntuu vain säteilevänä kipuna ranteissa, nilkoissa, rinnassa ja tuntuu kuin selkärankani ydin leimahtelisi välillä tuleen.
Mun keho kertoo mun tunteet joskus paremmin kuin mun mieli,
joka yrittää vaan sulkea kaiken pois!
Se kipu jota tunnen. Se ei oo vaan henkistä. Se on myös fyysistä.
Sen takii en saa aina liikutettuu mun jalkoja.
Puhumaan. Itkemään. Mitään.
Se saa joskus jopa oksentamaan.
Mut oon tottunu siihen.
Haluisin vaan itkeä ton alla piilossa olevan pahan olon pois.
Päätin pysyä vahvana. En satuta itseäni... Vaikka haluaisin sitä. Niin kovasti. Haluaisin antaa kaiken taas luisua aivan pohjalle, mutta en halua että sinua syytettäisiin.
Vaikka muuta en tiedä. Sen tiedän. Mä silti rakastan sua.
Ehkä jonain päivänä mä ymmärrän... <3
